Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Kuin veljet: irakilaisten turvapaikanhakijoiden arki

Lisätty 27.04.2018

"Lähipiiriini on kuulunut viimeisten vuosien aikana kaveriporukka, jotka ovat irakilaisia turvapaikanhakijota. Olen elänyt mukana tämän porukan kanssa suruissa, murheissa ja arjen riemuissa. Olen seurannut vierestä useiden kielteisten turvapaikkapäätösten saapuessa ja ollut mukana niin lääkärillä, sosiaalityöntekijällä, poliisilla kuin asianajajallakin - jos joku on joskus minua tarvinnut."
- Eeva Maria al-Khazaali

Lähipiiriini on kuulunut viimeisten vuosien aikana kaveriporukka, jotka ovat irakilaisia turvapaikanhakijota. Olen elänyt mukana tämän porukan kanssa suruissa, murheissa ja arjen riemuissa. Olen seurannut vierestä useiden kielteisten turvapaikkapäätösten saapuessa ja ollut mukana niin lääkärillä, sosiaalityöntekijällä, poliisilla kuin asianajajallakin - jos joku on joskus minua tarvinnut. Usein minua on pyydetty mukaan suomenkielisenä (ja epävirallisena) tulkkina, joskus on tarvittu apua asiakirjojen kopiointiin tai niiden hankkimiseen. Välillä on tarvittu vain joku, joka jaksaa kuunnella ja välittää.

 

Ensikohtaamiseni tämän porukan kanssa tapahtui syntymäpäiväjuhlissa. Yhteinen tuttavamme oli kutsunut minut sinne. Syntymäpäiväjuhlat olivat verrattomat. Laulu ja tanssi raikasivat. Vieraita pieneen asuntoon oli kutsuttu niin paljon, että ruokaillessa oli mahdotonta olla osumatta johonkin toiseen. Juhlissa oli paljon turvapaikanhakijoiden tukijoita ja myös suomalaisia ystäviä. Ne olivatkin elämäni parhaat juhlat. En ollut koskaan tuntenut itseäni minnekään yhtä tervetulleeksi. Minulta kyseltiin englanniksi ja auttavalla suomella paljon ulkonäöstäni, koulutuksestani, työstäni ja muusta. Minä yritin parhaani mukaan opetella muistamaan jokaisen nimen.

 

Ensimmäisenä asuntoon tullessani huomasin kuinka ahdasta siellä oli. Kaksiossa asui yhteensä kymmenen miestä. Useimmat sängyistä oli sijoitettu aivan toisiinsa kiinni, jolloin kenellekään ei jäänyt mitään yksityisyyttä. Turvapaikanhakijanuoret olivat valinneet yksityismajoituksen, koska se mahdollisti vastaanottokeskuksissa asuville maksettavan vastaanottorahan nousemisen yli puolella. Näin turvapaikanhakijoille jäi omaa rahaa käyttöönsä, jolla sitten on esimerkiksi lotottu pikkusummilla, ostettu välttämättömimpiä ruuan ja kirpputorivaatteiden lisäksi. Ruokaa on saatu myös lahjoituksena. Ilon päiviä ovat ne päivät kun esimerkiksi teurastajalta saadaan kymmeniä kiloja naudanlihaa. Siitä, itsetehdystä leivästä ja riisistä riittää ruokaa pitkäksi ajaksi. Kun kauppaan mennään, sinne mennään isolla porukalla eikä käyttörahaa henkilökohtaisiin tavaroihin sitten riitäkään. Yhteistaloudessa on yhteistalouden säännöt.

 

Nämä ihmiset ovat olleet minulle kuin veljiä tämän muutaman vuoden aikana. Niin läheisiltä he ovat tuntuneet, koska olen vieraillut heidän kotonaan useita kertoja ja tiedän, että voin aina pyytää vastavuoroisesti heiltä apua - vaikka sitten vain vaihtamaan kattolampun jos en itse osaa.

 

Eräällä negatiivisen päätöksen saaneella turvapaikanhakijalla oli tapana seisoa katsomassa ikkunasta lumista maisemaa, useita tunteja päivässä. Hän oli hiljainen, mutta mukava mies. Eräänä päivänä poliisi haki hänet yhteisestä kodista ja lähetti säilöönottokeskuksen kautta takaisin hänen kotimaahansa, Irakiin. Se, kuka lähtee ja kuka saa jäädä on melkein kuin sattumaa: useimpien turvapaikanhakijoiden kertomat tarinat turvapaikkahaastatteluissa ovat kuulemma Maahanmuuttoviraston eli Migrin mielestä uskottavia, mutta väkivallan katsotaan esimerkiksi olevan satunnaista - eli sen kohteeksi joutuminen on kenelle tahansa lähtömaassa asuvalle sama.

 

Miesten itsensä kertomat tarinat todistavat silminnäkemättömiä kauheuksia. Kuulen kuinka miehet ovat nähneet sodan uhreja kuolemassa, todistaneet lasten kidnappauksia ja joutuneet itseensä tai perheeseensä kohdistuneen väkivallan uhreiksi. Satunnaiselta ei sekään vaikuta kun lähtömaassa kotiovelle on tuotu uhkauskirje: sisältönä on yleensä kirje, jossa on mukana aseen luoti ja suorasanainen tappouhkaus, joka on osoitettu vastaanottajalle henkilökohtaisesti. Sen ovat lähettäneet usein erilaiset terroristiryhmät, joiden nimien tietäminen on oleskeluluvan kannalta nykyään välttämätöntä täällä, jälleen Maahanmuuttoviraston mukaan. Maahanmuuttovirasto ei voi ottaa pelkoa väkivallasta todesta jos sillä uhkaa nimetön taho.

 

Turvapaikkahakemus ja sen lukuisat valitusprosessit voivat kestää vuosia. Useimmille arki on taloudenpitoa, yhteisruokailuja, tupakointia ja istumista kotona. Päivät ovat pitkiä, niin ovat myös kuukaudet ja lopulta vuodet. Useimmat eivät rajallisen kielitaidon takia löydä työpaikkaa eivätkä tiedä hakeutua opiskelemaan suomen kieltä. Monelle motivaatio oppia uusi kieli on pieni: kouluja on käyty kotimaassa vain välttämätön ja jo nuorena on täytynyt mennä palkkatyöhön. Monet kertovat minulle, että eivät halua opiskella uutta kieltä ennen kuin heillä on varma tieto siitä saisivatko he jäädä tänne, minun kotimaahani. On sydäntäsärkevää nähdä kuinka suuri kärsimys näiden ihmisten silmien takana on, vaikka monet vaikenevatkin asianajajan ja turvapaikkahaastatteluhuoneen ulkopuolella yksityiskohdista kun kertovat väkivallan pelosta, uhkasta ja sen kokemuksista Irakissa.


Eeva Maria al-Khazaali