Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Stan Lee ja eskapismin häilyvä raja

Lisätty 07.12.2018

Stan Lee oli yhdysvaltalainen sarjakuvakäsikirjoittaja ja toimittaja, joka auttoi vuosien saatossa sarjakuvayhtiö Marvel Comicsia nousemaan pienestä kustantamosta viihdeteollisuuden aallon harjalle. Stan teki yhteistyötä muun muassa legendaaristen sarjakuvataiteilijoiden Jack Kirbyn ja Steve Ditkon kanssa ja yhdessä he loivat 60-luvulla useita uusia supersankareita kilpailemaan sarjakuvayhtiö DC Comicsin hahmojen kanssa.

30-luvun lopulta asti DC Comicsin hahmot, kuten Teräsmies ja Batman, alkoivat hallitsemaan sarjakuvamarkkinoita, seikkaillen kuvitteellisissa kaupungeissa ja maailmoissa. Heidät miellettiin ylivoimaisiksi sankareiksi, joita ei pysäyttänyt luodit tai raketit, ja joiden rinnalla tavalliset poliisit ja palomiehet kalpenivat. Tarinoilla ei yleensä tuohon aikaan haettu mitään sen syvällisempää merkitystä, vaan ne oli kirjoitettu helpoksi viihteeksi 30-luvun lama-ajasta pikkuhiljaa toipuville ihmisille. Konsepti oli siis varsin yksinkertainen; lähinnä sankarit vain pistivät pahoja tyyppejä nippuun maireat hymyt kasvoillaan. Stan halusi rikkoa tämän konseptin 60-luvulla asettamalla luomansa hahmot oikeasti olemassa oleviin kaupunkeihin, pääpainotteisesti New Yorkiin, ja keskittymällä enemmän heidän siviilipersooniinsa. Tämä teki hänen luomuksistaan inhimillisempiä; ihmisiä, joilla oli arkisia ongelmia ja heikkouksia, joihin lukijat pystyivät samaistumaan. Hämähäkkimies oli teini-ikäinen ruipelo nörttipoika, jota kiusattiin koulussa, ja joka huolehti vanhasta, heikkokuntoisesta tädistään supersankariuransa ohessa. Ryhmä-X kertoi nuorista mutanteista, joita ihmiskunta syrji ja pelkäsi heidän geeniperimänsä takia. Rautamies oli suuren yhtiön pääjohtaja, joka 70-luvun lopussa paini alkoholiongelman kanssa. Tällaiset konseptit olivat 60-70 -lukujen sarjakuvissa ennenkuulumattomia. Esimerkiksi Hämähäkkimiehen tapauksessa kustantaja Martin Goodman ei uskonut hahmoidean toimivan lainkaan ja Stanin täytyi taivutella häntä pitkään saadakseen luvan julkaista hahmon seikkailuja. Myöhemmin Hämähäkkimiehestä tuli jymymenestys juuri nuoren ikänsä ja henkilökohtaisten, helposti samaistuttavien ongelmiensa takia.

1965 – 2001 Stan Lee piti sarjakuvalehdissään pientä kolumnipalstaa, Stan’s Soapboxia, jossa hän pystyi kommunikoimaan suoraan faniensa kanssa. Hän kirjoitti lehtiin lyhyitä pätkiä tapahtumista sarjakuvien kulissien takana, Marvelin toimituksen kuulumisia, omia mietteitään ja ajatuksiaan. Ihmisoikeudet olivat myös Stanille tärkeitä ja hän kirjoitti muun muassa useamman rasismia käsittelevän kolumnitekstin 60-70 -lukujen taitteessa. Stanin kuoltua 12.11.2018 aloin pitkästä aikaa lukemaan näitä vanhoja mietteitä. Törmäsin tähän ajatuksia herättävään tekstiin, joka on julkaistu vuonna 1970 The Avengers -lehden numerossa 74:

 


”Aina välillä saamme lukijoiltamme kirjeitä, joissa ihmetellään, miksi lehdissämme on niin paljon moralisointia. Nämä lukijat näkevät vaivaa esittääkseen, että sarjakuvien pitäisi olla eskapistista luettavaa, eikä mitään sen enempää. Mutta jotenkin en näe asiaa tältä kantilta. Minusta tuntuu. että tarina ilman viestiä, oli viesti kuinka pienimuotoinen tahansa, on kuin ihminen ilman sielua. Oikeastaan jopa kaikista eskapistisin kirjallisuus – vanhan kansan sadut ja sankarilegendat – sisälsivät moraalisia ja filosofisia näkökantoja. Jokaisella opiskelijakampuksella, missä käyn puhumassa, keskustellaan yhtä paljon sodasta ja rauhasta, siviilioikeuksista ja niin kutsutusta nuorisokapinasta, kuin meidän Marvel-lehdistämme. Kukaan meistä ei elä tyhjiössä. Jokapäiväiset tapahtumat maailmalla koskettavat meitä kaikkia ja nämä tapahtumat vaikuttavat meidän tarinoihimme yhtä lailla kuin ne vaikuttavat elämiimme. Toki tarinamme voivat olla eskapistisia, mutta vaikka teksti on tarkoitettu huvitteluun, ei se tarkoita, että meidän täytyisi peitellä aivomme, kun luemme sitä!”
-Stan Lee

Mitä oikeastaan on eskapismi ja millainen viihde ei enää olisi eskapismia?

Sanakirja määrittää eskapismin pähkinänkuoressa todellisuudenpakoisuudeksi. Ihminen tahtoo pakoon realistisen maailman stressiä ja ankeutta muun muassa unien, päihteiden, matkustelun tai viihteen kautta. Käsitettä on käytetty ensimmäistä kertaa juuri laman uuvuttamalla 30-luvulla. Todellisuudesta pakeneminen viihteen kautta on tuttua varmasti kaikille. Täydestä eskapismista tulee mieleen Looney Tunes -piirretyt ja vanha kunnon Doom-peli. Nuo 30-luvun lopun DC-sarjakuvat olivat myös eskapismia sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta Stanin kirjoitus saa pohtimaan – missä menee eskapismin raja?

Jos viihde saa sinut miettimään reaalimaailman asioita, onko kyseessä niin sanotusti ”todellinen” eskapismi? Stan ei ikinä tahtonut tehdä sarjakuvistaan mitään opetus- tai sivistysmateriaalia, mutta silti minä ja lukemattomat muut opimme lapsena Hämähäkkimiehen kautta käsittelemään vastuuntuntoa, ja Ryhmä-X opetti, ettei toisia ihmisiä saa syrjiä eikä kiusata heidän ulkonäöllisten tai syntyperäisten eroavaisuuksiensa takia. Nykyajan viihdeteollisuutta ajatellessa teokset, jotka eivät millään tavalla sivuaisi arkielämän hankaluuksia, tuntuvat olevan harvassa.

Vai onko siinä nykypäivän eskapismin ydin? Siinä, ettei eskapismi useinkaan ole enää niin sanotusti ”täydellistä aivot narikkaan -eskapismia”, vaan luodaan vaikkapa televisiosarjaan tilanne, johon kuka tahansa meistä voisi arkielämässä joutua ja asia käsitellään viihteellisestä näkökulmasta. Katsoja voi nauraa tilanteelle ja tämän jälkeen jatkaa elämäänsä hieman kevyemmin mielin. Tai vastakohtaisesti tilanne esitetään niin kauheana, että katsoja voi miettiä, että tähän verrattuna omat asiani eivät olekaan niin huonosti.

Vaikka Stan ei tahtonut sarjakuvistaan opetus- tai sivistysmateriaalia, 70-luvulla median aloittaessa huumeiden vastaisen sotansa painostettiin sarjakuvayhtiöitä tekemään välillä opettavaisiakin tarinoita, lähinnä huumeiden vaaroista. Stan oli sinänsä asiasta samaa mieltä; nuoriin lukijoihin olisi hyvä vaikuttaa positiivisesti, mutta häntä harmitti suunnattomasti se, että tällaiset sarjakuvat toivat opettavaista pointtiaan esille liian vahvasti. Hän ei halunnut sarjakuvien kuulostavan saarnaavilta, ja piti tällaista naamaan hierovaa lähestymistapaa lukijoiden aliarvioimisena. Ja yllättäen lukijat eivät tällaisista tarinoista piitanneetkaan. Eskapismia ei siis saisi kuitenkaan rikkoa viihdeteollisuudessa liiaksi.

Stan opetti minulle sen, miten fiktiota ja tosielämän kipukohtia yhdistelemällä saadaan aikaan loistavaa tarinankerrontaa. Kun kyseessä on viihde, ihmiset eivät pidä siitä, että tosielämän askarruttavia aiheita hierotaan heidän naamaansa väkisin. En ikinä mainostaisi omaa viihteellistä tuotostani sanomalla esimerkiksi, että ”tämän tekstin perimmäinen pointti on ilmastonmuutos”. Lukijalla täytyy olla vapaus löytää tekstin sanoma vapaaehtoisesti. Kun jokin fiktiivisen tarinan käänne peilaakin tosielämän tilannetta, johon lukija saattaisi joutua, homma alkaa toimia aivan uudella tasolla.

Excelsior, Stan Lee, 1922 – 2018. Mies, joka opetti, että eskapismin ja tosielämän raja voi olla veteen piirretty viiva.